Tekstit
Alberto Caeirolle
Voisin tarkastella pihaa niin kuin pihaa katsellaan, mutta jokin on kuvassa iäksi muuttunut. En osaa etsiä keltaisia kukkia, niiden totuus kasvaa varresta alas. Kuoriainen rusentuu, hyttynen humaltuu verestä, varis pöyhii lehtikasaa, kengät pöydät höyhenet maatuvat silmieni edessä, narulla vaatteet liikkumatta haalistuvat. Ei mikään muistuta kuolemaa niin kuin iltapäivä. Aidan vieressä rehevä vaahtera peittää pohjoisen varjoonsa, ikkunan ääressä koivu kärsii kuivuudesta, pihlajanoksa taipuu tilhien painosta. Ääriviivat sitovat kaiken paikalleen, kuollutta kuvaa ei ole. Kuolleet istuvat lavalla soittamassa sinfoniaa, kuolleet grillaavat sisäfilettä, kuvat kohtaavat ja lomittuvat, kiertyvät toisiinsa. Haluaisin itkeä niin kuin kaikennielevää surua itketään, mutta en löydä kukkia, en tarkoitusta.Niin vähän eroamme 2001
4 puhetta:
kaunista, kaunista
Kiitoksia. Vähän jumittunutta kylläkin.
Onhan jumiutuminenkin tunnelma, minua se viehättää.
En laittaisi kuolleita grillaamaan sisäfilettä, mutta sehän on makuasia. Ne ilmestyvät tekstiin kuin tyhjästä, nuo kuolleet. Puuhastelevat kuin ne luurangot simbergin puutarhassa, mutta se kertoo? Ihmiset ovat kuolleita? Todellisuudet menevät päällekäin, kun entisaikojen elävät vielä pyörivät maisemissa? Kuolema ja kuolleet samassa runossa on ahdasta.
Mutta pikkuvikoja, tunnelmahan se on se tärkeä, ja jos edes yksi sanapari tai lause onnistuu, niin väliäkö muista.
Heh, elämäkin (tai kuolema) voi olla ahdasta. Itseäni ei niinkään häiritse tuo lohduttomuus vaan liikkeen puute, kuvat pyörivät paikallaan. Mutta kiva että pidit. :) Pannaan sisäfileet harkintaan.
By The Way: jos tätä nyt kukaan lukee, niin nettiyhteyteni tökkii pahasti, joten toivon kärsivällisyyttä kommentteihin.
Lähetä kommentti