gårö, gamla järnvägstation

Rinteen talot kylpevät illan säteissä, järvessä
tuhat tulipalloa. Kivinavetta kuin keskiaikainen kirkko.
Hämärä hiipii, yön kypsä luumu halkeaa, tämä musta pimeys
joka ei tunnista pimeyttä itsessään.

Aamulla aurinko paistoi vihaisesti, asvaltilla ampiainen
yritti lentoon vaurioitunein siivin, Daidalos itkee sisäänpäin
kerran vielä kävelen leijonan vieressä kultaa ranteissani
Kävelen hitaasti pyörätiellä, kiskojen kaiku läsnä.

Luotisuorat puut, mäntyjen pihkainen puhe,
pistiäiset putoavat hiuksille. Rehevöitynyt puro, suon tuoksu
vallituksen takaa. Joukoittain etanoita mataa hiekalla,
ylitys kestää puoli tuntia, jos ovat onnekkaita.

Ilmestyy taivaallinen polkupyörä, tuntosarvet kalkki
murskautuneet unelmat ja minä
raahaan kodiksi muuttunutta kieltä kuin etana kotiloaan.
Pieni metsäsaareke pellon laidalla, heinäkuu lopuillaan,

seljan kukinta ohi, ei niistä saa mehua enää.
Unohda kauneus jos satoa keräät, unohda
lammen ranta, hanhet jotka ajoivat röyhkeät kanat tiehensä.
Muistatko pelokkaan teeren metsässä, hyppyjä

oksalta oksalle, sitäkö kutsuisit lentämiseksi
ja jos kuvitteli muurien murtuneen, mieti uudestaan.
Ampiainen tai etana, hirvi tai ihminen,
olet kehityksen tiellä.