minä otin sanoista vaarin

Minä otin sanoista vaarin ja yhdessä lähdimme hakku olalla ja kaivauduimme vuoren sisään. Melkoinen homma kun vetää suonta ja ala siinä sitten takoa kultaista naista. Joku viisas - en se minä ollut - väitti kultaa huuhtoessa unohtuvan että vapain aines menee kaikesta läpi. Ja niin putosin minäkin sinun häpyhuuliesi läpi, pitkään käytävään elämän alkulähteille, läpi vuosisatojen, yksi sateinen huimaus ja hulmahdus, pitäisi katsoa eteensä mutta siihen se vuori aina piirtyy ja takana voi kivettyä, hyppään ratsun selkään ja liu’un yhteen suuntaan kerran ja toiseen kahdesti, kerran minä vielä pysähdyn ja haukottelen hevoselle jonka pää lepää lakanoissani ja käännän viimeiset taskunpohjani ja siksikö niihin taskuihin niin paljon tavaraa mahtui että ne oli yhtä isoa reikää. Kuka se sanoi että minuun mahtuu niin paljon kaikkea? Että kaikkea sitä näkeekin. Putoan oman paradoksini läpi ja kuulen sanasi: usko on niin vahvaa että puhe rakentaa itseään toteuttavan ennustuksen. Tämmöistä se on rakentava puhe! Mutta minä kun en juuri suvusta perusta, siksi jäi vaari, ihmeen arkista, vene tuntui enon verran kevyemmältä, niin liukui veneeni ajatusten järvellä, vuori häämöttää edessä, tähtään korkealle, niin ylös on rima asetettava että voi selkä suorana kävellä sen ali. Työlästä on, työstä käy sanojen hakkaaminen, käy kyllä, työstä sanoja kuin tunteita kuin rivien välistä huminaa, humisee korvien väli, minä otin sanoista vaarin ja yhdessä lähdimme hakku olalla ja kaivauduimme vuoren sisään