keskeneräinen alustus omaelämäkerralle

mikä on auton liikkeelle paneva voima kysyttiin eikä kukaan tiennyt, kysyä nyt lapsilta moista, koulu oli rakennettu mäen päälle ja siinä oli luodinreikiä, semmoisia kuvitteli historian tunneilla vaikkei ymmärtänyt, ope passitti kotiin hakemaan puuttuvat kirjat, suutuin

niin että pyöräilin toiseen kaupunkiin, kerran karkasin ja vietin yön putkassa, suuttuminen on yksi ja pitkävihaisuus toinen, sisko suuttuu helposti ja lauhtuu nopeasti mutta minä en unohda, minut voi pettää kerran muttei toista, rakkaus tuntui pienenä kaukaiselta

enkä vieläkään ymmärrä, tunne pitää ehdollistaa ja elämisen ehdot, onneksi olkoon olet normaali ei mikään kauhistuta niin kuin epänormaali, lapsena ehkä pystyi luottamaan asioiden pysyvyyteen, nykyään kehitys kehittyy nopeasti ja montako ammattia

pitää haarukoida, kampasin äitini hiuksia ja kysyin oliko jeesus kristuksen kaveri ja miten eroaa kommunisti ja sosialisti, politiikka on kumminkin sitä että köyhä köyhtyy köyhtymistään ja yleisesti ottaen, voivatko ihmiset hyvin yltäkylläisyydessä, ei

omaisuuden varastaminen ole rikos vaan omaisuus itse, pyöräilystä pidin aina ja jääkiekosta, jalat jäässä taapersin kentältä kotiin pimeään metsään, nyt pelloksi raivattu ja talo lahoaa mutta jokin pimeys yhä saartaa, ymmärtää sitä ei voi, vuolautta

en koskaan oppinut, keskustelut kuin 60-luvun ranskalaisesta elokuvasta, virheet pitää itse osata ja kyllä minä olinkin hyvä siinä, jeesus armahtaa mutta yhteiskunta ei koskaan, itselleen anteeksiantaminen voi jatkuvana prosessina johtaa luopumisesta luovuttamiseen,

siksi viha on hyvä: se pitää tiellä, tiellä pitää myös pyörä jos sitä huoltaa, poljin pimeässä ja ihmettelin kaukaisia valoja ja miten minut pestiin unohdukseen vaikka pesut olikin harvassa, ihmeellistä, isä vain haalistui hitaasti pois, en kai huomannut

edes omaa katoamistani, kaivan porkkanoita maasta ja me syömme niitä yhdessä koiran kanssa, rappusilla se latkii maitokahvia lautaselta kissan kanssa ja aurinko hymyilee, usein oli kuitenkin kylmää enkä oppinut autoista mitään, korjaamista kyllä riitti,

jonain päivänä vielä ajan vanhalla mustalla passatilla ja ihmettelen mikä on runon liikkeelle paneva voima, siitä alan jotain tietää vaikka en muusta enkä muista, maikka kertoi että jos ei kaksikymppisenä mitään tiedä kolmekymppisenä mitään osaa

eikä nelikymppisenä mitään omista, niinpä – siinä on yhteiskunnan koko kuva jota kataisella pönkitetään, ja rahaa me kaikki rakastamme, muu tulee siinä sivussa jos on tullakseen, pieniä pelon viipaleita, vessat välitunnilla, konttorin tärinää sahan kyljessä,

pimeää suurta kaupunkia, yhtäkkistä tyhjyyttä, pelkoja ei enää ole, kuollutta vihaa vain josta en kerro, se on laokoon, se on hydra naamioituneena tuulimyllyksi, mitä näistä enempää, kuvat ovat selättäneet kielen, rakkaassa suomessa äidin kieli

alistuu isän maalle, ensimmäisen runoni tyrmäsi opettaja joka konttasi jallun sivuilla, eipä ihme niillä ryntäillä, miltei konttasin itsekin kertoessani rakastavani häntä, seurustelin minäkin kerran d-kuppien kanssa, pelkkää hardcorea, tulta ja

tappuraa, ehdollista rakkautta ja laakamatojen kiemurtelua, ehkä ihmiselle sopisi kaksi- neuvoisuus ja madon muisti, madolle viagraa ja prozacia, terveet lääkitään sairaiksi, sairauden nimi on kapitalismi, kvartaali, turhien tarpeiden synnyttäminen,

kysynnän ja tarjonnan pyhää lakia pitää vähän tyrkätä välillä, yleisesti ottaen elämä ilman hektisyyttä ja