sirkus finlandia

Puolivuotinen spektaakkeli alkaa olla loppusuoralla. Puhutaan henkilövaalista, vaikka ehdokkaat ovat puolueiden nimeämiä. Näillekin vaalirahoille olisi taatusti löytynyt parempaa käyttöä yhteiskunnassamme. Rahaa palaa mielikuvamarkkinointiin, joka puree varsinkin nuorimpiin äänestysikäisiin. Eipä ihme ettei Suomen kouluissa opeteta poliittista historiaa. Media kierrättää valmiiksi pureskeltua mössöä ja lakaisee tärkeämmät asiat pois näkyvistä. Suomineito on puhdas ja kaunis, mikäli puheisiin on uskominen niin vielä neitsytkin. Sitäpä sopii kaupitella eniten tarjoavalle.

Lienen säästynyt pahimmalta nettivouhkaamiselta kun en naamakirjassa ole. Kaikkein vakuuttavinta ei ole myöskään mainostaa töllöttimessä omaa ehdokastaan Paavo Haavikkoa lainaamalla (he tekevät sen itse) jos ei ole mitään tajua lauseen alkuperäisestä yhteydestä. Lisäksi ihmettelen kovasti puhetta punavihreästä ehdokkaasta, sillä Pekka Haavistossa ei ole mitään punaista. Puoluerajat ylittävä kansanliike sinällään kuulostaa kyllä aneemiselle näennäisdemokratialle hyväätekevältä. Sääli vain ettei se riitä tässä ahdasmielisessä junttilassa, jossa ihmiset äänestävät vastoin omaa etuaan ”arvojensa” tähden. Mutta minähän vallan unohdin! Suomeen valitaan arvojohtajaa. Jopa Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäinen heittäytyy tähän harhaan. Omien sanojen puutteessa hän lainaa filosofi Maija-Riitta Ollilaa, jonka paradoksiajattelu menee kirkkaasti alta riman, teemalla ”mandaatti on uskomuksissa”. Näinhän se on myös Jeesuksella ja Joulupukilla.

Olemme kuulleet suorastaan liikuttavia kannanottoja tasa-arvosta ja syrjäytymisen ehkäisemisestä. Jospa vaikka asetettaisiin työryhmä pohtimaan työryhmän perustamista ja mahdollisia esiintulevia ongelmia voisi pohtia uusi työryhmä ? Tällaista ulkokultaisuutta on oksettavaa seurata, semminkin kun puheet ja teot ovat jatkuvasti ristiriidassa keskenään. Suurin osa ehdokkaista sentään käyttää omaa päätä, yksi vain pääomaa. Tämä pääoman ehdokas tekee parhaansa ollakseen sanomatta yhtään mitään ja sehän onkin paras taktiikka jos ei ole mitään sanottavaa. Tehtävä on kuin hänelle luotu, messevä liksa luontaisetuineen, eikä niiden eteen tarvitse tehdä mitään.

Mutta miten olemme päätyneet siihen että puolivallattomasta pääoman marionetista ollaan kruunaamassa vallatonta kuningasta? Syitä on kolme. Ensinnäkin, suuret puoluekoneistot potevat edelleen vahvaa kekkostraumaa., kaikkein eniten tämä entinen äänetön yhtiömies. Kekkosen omat edut kävivät mukavasti yksiin maan etujen kanssa. Uudessa ajattelussa eli ns. parlamentarismissa Kekkosen tilalle vaihtuu pääministeri ja pari puoluetta. Toisekseen, valtiosääntöön on perustuslakia myöten täytynyt kirjoittaa se tosiasia, että Suomi ei ole enää itsenäinen ja EU-politiikka on itse asiassa sisäpolitiikkaa. Kolmanneksi, muodollisen hallitsijan valinta suoralla kansanvaalilla ylläpitää sitä illuusiota että kansalaisilla olisi suora vaikutusmahdollisuus asioihin.

Ajattelin että ehkäpä olen väärässä, ehkäpä 2, 5 miljoonaa silmäparia Linnan juhlia toljottamassa ei vielä todista kuninkaallisten kaipuusta. Viime viikkojen aikana ollaan kuitenkin oltu niin kiinnostuneita presidenttiehdokkaiden sänkykamaritapahtumista että täytynee palata alkuperäiseen ajatukseen. Niin vaihtui  nokkelan pragmaattisesti Ruotsin kuningas tsaari Aleksanteri I:en, tietenkin niiden tahoilta joilla olisi ollut vallanvaihdossa eniten menetettävää. Kunnon kuningaskunnassa on kunnon alamaiset, jotka tekevät kuten käsketään. Muuta ei voi päätellä näiden ja viime kevään vaalien lopputuloksista.