eerikinkadulla

Suuret ikkunat estradina kadulle päin.
Koirapuiston puut lehteilevät mieltä,
lännen kova aurinko, huivi laulaa tuulessa.

Syysflunssa, ja suuremmatkin voimat
vaanivat minuuttien haukotellessa.
Tupakansavu kelluu, säteiden aalloissa

blues, soi ääneti kylkiluiden kaiku, täällä
keisarille maksetaan vähän, monin verroin.
Jos kuulisit luiden kolinaa, surullista lihaa:

likaiset lantit kilisevät kirstun pohjalle.
Välähdys rannekellosta, aurinko tahtoo
kertoa ettet ole yksin, että menetit oikeutesi

vajota suon silmään, että apu on aina lähellä
ja pään kannatteleminen kovaa työtä.
Odotan, kuin tulisi lapioida soratien kuoppa

tai piirtää lujuuslaskelmat, panna silta toimeen.
Suunnitella, antaa toisten pystyttää.
Silta juoksee auringossa savusta usvaan,

toiseen kaupunkiin, rinnakkaiseen.
Muodollisuudet on poistettu, odotan sillalla
jonkun tulevan, auton ovet kolahtavat,

reippaita askeleita päällysteellä, mutta päivä
tapahtuu kaukana sillan alla. Silta ei murehdi,
on jo nähnyt tämän, kurottuu alemmas,

antautuu väylien ja risteyksien ulottuville,
venyy ja ojentuu oman tahtonsa mukaan
ja lopulta solmuun eksyy joku syrjäkadulta,

tuuli hetkeksi lakkaa, aurinko iskee silmää.
Silta kantaa sen verran että perille voi löytää.
Kurkistan kaiteelta, jotenkin näen kaiken

mitä en halua, perspektiivi laajenee niin ettei
mitään huomaa tarkasti, vanhat zoomaukset.
Tiedän vaikken näe, pilareiden hiusmurtumat.