miten helvetissä nämä adjektiivit

(häiriöitä yksilön ainutkertaisuuden kehityksessä)

I

miten helvetissä nämä adjektiivit näytellään, hän huusi dramaturgille

kun näytös on ohi, (miehet rullaavat kesäisen maiseman pois)

helsinki paljastuu kansilehtien perusteella, pelkkiä muotoja ja värejä

helsinkiläinen ahmii uutisia, harrastaa vihreää politiikkaa ja nauttii kaupungin hulvattomasta menosta

jossa työpaikkoja viedään halpatyömaahan työläisiä riistäen ja luontoa turmellen

luonnon ajatellaan tarkoittavan ympäristöä jota ihminen ei ole havaittavasti muokannut

sen muokkaaminen vie minut rytmin ja kosketuksen kautta syvemmälle itseeni
kollektiivisen muistin lähteille

jossa veden tehtävä on varastoida tietoa ympäristöstään

muuta lauseita niin, että aloitat suluissa olevalla lausekkeella:

mies rullaa kesänaisensa maisemaan

mykkinä ne ilmaisevat meille itsensä ruumiinsa kautta, asennollaan ja katseellaan

seuraavaksi asetetaan vasen jalka oikeaan asentoon siihen nähden

miten on tottunut lyömään

kun jalkani eivät enää kanna, makaan mahallani peppu vähän koholla

kunnes roikkuvat makkarat ovat kypsiä, niille tapahtuu popcorn-ilmiö

siitepölyä tulee latvan hedetähkistä niin että se kerrostuu ja alkaa homehtua

mikäli oireet ovat toistuvia ovat toistuvia ovat toistuvia

ota yhteys lääkäriin

syksy

I

Ajan mustaa Volvoa,
takapenkillä istuu varjoni
ja polttaa sikaria.

Pyyhkijät niihkuttavat,
vesi valuu ja valot vaihtuvat,
punainen, keltainen
ja punainen.


II

Sielurievut on pesty,
mankeli odottaa
ja pyykkipojat.

Tuuli piiskaa pyykkiä narulla,
rakastaa niitä
kuin tahtoisi vapauttaa ne.


III

Tänä yönä näet unta.
Olet jäävuori ja loistat
tummassa meressä.

Pinnan alla jää ja vesi
imevät toisiaan.


IV

Järvet jäässä,
piha puoliksi vihreä
ja valkoinen.

Portilla kaksi koivua,
toisessa lehdet kahisevat,
toinen lehdetön:
oksien kristallit
soivat tuulessa

Hallaus 9/2009

kuljen aavikolla

Kuljen aavikolla, leikkii hiekassa kuiva tuuli, kurkun karhentaa ja aivot höyrystää. Kuljen aavikolla, näen epämääräisen liikkumaton hahmon, mutten ole valinnut Saharan ja Nevadan välillä, avoin kysymys: akaasia vai kaktus. Ehkä se on toinen minuuteni jähmettyneenä minut nähdessään tai minä itse samassa paikassa toisessa ajassa, aavikolla kuljen, kysymys tekee minut janoiseksi ja kurkotan lonkeroa. Kari Koff on kaikkien janoisten sankari, nielen mielen matkaa nopeaa ja edullista. Paha vain ettei aina saa mitä tilaa ja tässä suhteessa unet palvelevat paremmin. Epäröin yhä vuorten ja hiekkadyynien välillä, pakenen totaaliseen autiomaahan, itse Kiusaajan valtakuntaan, pelkkää tasaista hiekkaa, kuumaisema ja armottomalla taivaalla kaksi aurinkoa. Kudokset huutavat vettä, sydän pumppaa lujempaa, näenkö kangastuksen vai olenko löytänyt tuntemattoman planeetan? Ainakaan ei kysytä että eiks sun planeetta jääry. Nyt tarkkana, sillä kuljen aavikolla ja tapahtuu paljon ja raskaita asioita: etenen, sillä muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän. Koska moni tärkeimmistä asioista perustuu luonnon omaan kiertoon - joka on siis eräänlainen ympyrä - niin tullessani samaan paikkaan uudestaan, olenko enää sama? Vai alanko kaiken alusta, ovatko ympäröivät asiat yhä samoja, aavikolla kuljen? Ehkä ympyrän sijasta kierrän spiraalia, jossa asiat vain näyttävät samoilta. Spiraali muistuttaa matoa, pitääkö reikiä varoa? Miten kevyt olenkaan, painovoima ei täällä päde. Olisi noloa liukua tulevasta menneeseen (ehkä mieli rakentaa kronologisen ajan vain saadakseen joitakin koordinaatteja suunnistamiseen, kuten aivot skannaavat muistista vahvistusta sauvasolujen tietoon) ja tehdä samat virheet uudestaan. Kuljen aavikolla, yksi on ja pysyy: meren muisto ja huojuvat palmut. Ja miksi siis vaellan eksyksissä, kun voisin ottaa avukseni kompassin. Kävelisin suoraan ja leuka pystyssä, siis kuitenkin painovoimaa ja sähkömagneettinen kenttä napoineen. Mitä kompassista enempää kuin että konkreettiseen kysymykseen se antaa kovin abstraktin vastauksen, ikään kuin puhuttaisiin Jumalasta. Tuolla se on, tuossa suunnassa sen hahmottaisin... jos tiedänkin missä Jumala on, niin riittääkö sijainti määrittämään mikä Jumala on? Etsimäämme maailmaa ei voi mitata tuntemamme maailman lainalaisuudella, aavikolla kuljen, tuntematon fysiikka etsii meitä vielä ja epäröi: olemmeko valmiit kuvan järkkymiseen? Sitä odottaessani kuljen ilman kompassia, sillä harhat ovat kultaista tietä kiinnostavampia eikä minun tarvitse elää siinä luulossa, että elämä itse olisi hallittavissa.

.

Tuli&SavuNet maaliskuu 2007

ylös alas, ylös alas

     Ylös alas, ylös alas, reelinki ohi viimeisen saaren.
Vasta merellä tiedät mitä tuuli on, se tanssittaa
          tukkaa ja takkeja, 20 m/s ankaraa tanssia alegro molto.
               mare nostrum, kapteeni hymyilee, mönstraus kävi hyvin
                    Merta täyyy katsoa silmästä silmään,
     meri on todellinen äiti. Kun tyrskyt vyöryvät,
kun vaahtopäät raivoavat (kuin loputonta rakastelua)

seilimaakari tänne, liikki repeilee, mesaani paukkuu, prassiin kiinni hoi!
          - Ja hän, joka päättää elävistä ja kuolleista
tähtää armonsa sinne tänne hylyn ympärille,
     noukkii yhden kerrallaan, harmaakasvoiset
               patsaat liukuvat hihnaa pitkin syvyyksiin.
Tai ehkä näin väärin, ehkä kaikki oli ylösalaisin, ehkä
          ne olivat tikapuut hohtavine hallelujaa-ruumiineen?

jungmanni raakoihin, skuutti tiukkaan, kossi pois jaloista!
Tuuli on purjeenkokoinen pastilli, kurkun
          se raikastaa ja pakkaa keuhkot täyteen
tahdot tai et. Hengitä hyistä sohjoa,
     saakoon meri takaisin meren antimet,
                    meri joka kerran meidät yhdisti.
     Tähän maisemaan haluaisit piirtyä, siirtymällä
maistaisit suolan, antaa tuulen kulkea lävitse, olla yhtä

          i dag habe ich nicht zu dich denken. blåsten ei ollut
               suotuisat, suunta till visby, kungen förstår nog
          läpi tulimetsän ha tahtomeren, nähdä jumala
jonka ihminen loi omaksi kuvakseen. Mutta kuolleet,
               heillä ei ole kiirettä, kalat näykkivät heidän silmiään,
     heidän olemassaolonsa on yhtä todellista
kuin heidän elämänsä, horjuu hamina, rattaiden harras kolina,
                    hevosten hirnunta, aikojen nopeat askeleet.

Kerberos 3/2002

puhu siis (mutta hiljaa ja kuiskaten)

mikä oli se hirvittävä rikos minkä eläin teki, mikä
sai luomakunnan kauhuihinsa, miten kasattiin
autio merenranta, mannerlaatan vapina ja
pakkasyön huuru, pyöritettiin niistä pallo, tungettiin
eläimen kurkkuun ja hakattiin selkään

and there was nothing more but silence

tyrkättiin tyynen järven ääreen, katso tarkkaan
katso viimeisen kerran ja muista nimesi, hiero
silmiäsi, tao päätäsi takimmaiseen puuhun

and he has no place there anymore

tämä on se nimi joka sinuun on kirjoitettu
tästä rakenna majasi ja muurisi ja lippusi
liehumaan laita, valoa kanna peittääksesi
pimeyden, koska et voi muistaa, koska
sinun on opeteltava tavaamaan nimesi

Nuori Voima 4-5/2004