fish magic

Paul Klee

katso, minä piirrän tähän syvään lilaan veteen verhon, voit ajatella sitä ovena tai seinänä tai ikkunana, sillä on hunnun meduusamaiset elkeet, se aaltoilee kuin tahtoisi leikkileijailla ja vihkiä sinut kadonneeseen aikaan, silmän kuin dementoituneen sukelluskellon omaksi, nyt voi vilkuttaa helmiäiskaloille ja timanttikaloille ja odottaa pitkää liukua mastosi kieppuvaa uponneen kuun natisevaa ellipsiä, sinä sen sallit, että päivänkakkarat muuttavat uuteen kotiinsa, että maljakot juopuvat luopumisen ilosta, ehkä tästä tuli onnellisin hetkesi rajalla rajattomassa kulmauksessa ennen veden sekoittumista, ennen kidustesi jännittymistä sameaan samettiin

köyhyyden ylistys

Akua vitutti. Tiskit vaelsivat keittiön avaruudessa ja olohuoneessa leijui toteutumattomien unelmien meri. Päätä jomotti. Voi elämä elämä, olet rispaantunut silmukoistasi. Hän katseli ikkunan liikkumatonta maisemaa ja hörppäsi lämmintä kaljaa. Pojat, hän huusi, mutta yläkerrasta vastasi painokas hiljaisuus. Reippaita mutta kieroonkasvaneita poikia. He ansaitsisivat naisen hellää kättä, mutta eipä taida Iines einestä, mokoma pinnallinen sotka. Aku tiesi olevansa vajavainen, mutta kyllä hänessä olisi rankkaa ankkaa kylliksi.

Hän kaivoi perunan kostuttamia puruja ja kääri hajamielisesti sätkän. Oikeastaan hän oli masentunut: Mustassa aukossa voi kuulemma viettää ikuisuuden, toisaalta siellä voi pudota vapaasti. Kerran vielä hän siemailisi hienoa viskiä ja tupruttelisi aitoa havannalaista, kerran vielä. Toisinaan elämä tuntui leijuvan höyhenen varassa. Ankan jyvä on yhteinen jyvä eikä hän ketään sorsinut, mitä nyt naapuria nokitti silloin tällöin. Kaiken muun hän kesti muttei siipiveikoksi nimittelyä. Olo kuin sulkasadon jäljiltä. Saakeli, nahkurin orsilla tavataan!

Hän tunsi itsensä munattomaksi, mutta tunteet on tuhottava ennen kuin ne nimetään. Hän muisti nähneensä unta farkkukaupasta, mutta herätessä alastomuus iski vasten kasvoja, toivoa saa. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan. Tulisipa nyt jäätelöauto torvineen, hän täräyttäisi haulikolla. Mutta miten tulla näkyväksi tässä pirstaloituneesa maailmassa? Elämä tuntui usein mustavalkoiselta ja silti, aivan kuin nämä värikkäät ja värittömät päivät laulaisivat vuorotellen, kuin ne värähtelisivät näkymättömällä vaa’ankielellä.

Jos hän jotain vihasi, niin satua rumasta ankanpoikasesta. Kyllä räpylä laahaa. Kunnioita Mahtiankkaa, ja pah! Jos se pihi runkkari laittaisi miljoonansa kiertoon niin Ankkalinna elpyisi ikuisesta lamastaan, mutta sääntöjen sisällä on toiset säännöt. Voi miten laahaa räpylä, jonain päivänä hän murtautuisi tästä kuplasta ja tekisi itsestään kuuluisan. Hän käänsi kylkeä ja veti huovan ylleen, luomet vilkkuivat. Jollain kummalla tavalla hän tunsi olevansa kuolematon.

lepo

Rikki! hän huusi kimeällä ja valittavalla äänellä. Sieluun sattuu! Selvä peli, tuumin. Otin skalpellin ja avasin rintalastan. Sydän pomppi hullun lailla ja pyrki koko ajan jonnekin. Sohaisin sitä pari kertaa ja johan asettui. Mutta jäljet piti korjata. Parsin elimen kokoon, tuskainen ilme hänen kasvoillaan jatkui. Hän osoitti päätään etusormellaan ja pyöräytti sitä muutaman kerran. Tottahan toki! Ilman muuta! (tietysti vika oli päässä). Porasin kallon auki: niin levollisilta näyttivät aivot, varmuuden vuoksi ompelin muutaman tikin. Mutta nyt hän osoitti rintaansa ja piti siitä kaksin käsin kiinni. Avasin rintalastan uudelleen, vaihdoin sydämen ja aivojen paikkaa keskenään. Hänen ilmeensä asettui ja valitus loppui.

kuljen aavikolla

Kuljen aavikolla, leikkii hiekassa kuiva tuuli, kurkun karhentaa ja aivot höyrystää. Kuljen aavikolla, näen epämääräisen liikkumaton hahmon, mutten ole valinnut Saharan ja Nevadan välillä, avoin kysymys: akaasia vai kaktus. Ehkä se on toinen minuuteni jähmettyneenä minut nähdessään tai minä itse samassa paikassa toisessa ajassa, aavikolla kuljen, kysymys tekee minut janoiseksi ja kurkotan lonkeroa. Kari Koff on kaikkien janoisten sankari, nielen mielen matkaa nopeaa ja edullista. Paha vain ettei aina saa mitä tilaa ja tässä suhteessa unet palvelevat paremmin. Epäröin yhä vuorten ja hiekkadyynien välillä, pakenen totaaliseen autiomaahan, itse Kiusaajan valtakuntaan, pelkkää tasaista hiekkaa, kuumaisema ja armottomalla taivaalla kaksi aurinkoa. Kudokset huutavat vettä, sydän pumppaa lujempaa, näenkö kangastuksen vai olenko löytänyt tuntemattoman planeetan? Ainakaan ei kysytä että eiks sun planeetta jääry. Nyt tarkkana, sillä kuljen aavikolla ja tapahtuu paljon ja raskaita asioita: etenen, sillä muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän. Koska moni tärkeimmistä asioista perustuu luonnon omaan kiertoon - joka on siis eräänlainen ympyrä - niin tullessani samaan paikkaan uudestaan, olenko enää sama? Vai alanko kaiken alusta, ovatko ympäröivät asiat yhä samoja, aavikolla kuljen? Ehkä ympyrän sijasta kierrän spiraalia, jossa asiat vain näyttävät samoilta. Spiraali muistuttaa matoa, pitääkö reikiä varoa? Miten kevyt olenkaan, painovoima ei täällä päde. Olisi noloa liukua tulevasta menneeseen (ehkä mieli rakentaa kronologisen ajan vain saadakseen joitakin koordinaatteja suunnistamiseen, kuten aivot skannaavat muistista vahvistusta sauvasolujen tietoon) ja tehdä samat virheet uudestaan. Kuljen aavikolla, yksi on ja pysyy: meren muisto ja huojuvat palmut. Ja miksi siis vaellan eksyksissä, kun voisin ottaa avukseni kompassin. Kävelisin suoraan ja leuka pystyssä, siis kuitenkin painovoimaa ja sähkömagneettinen kenttä napoineen. Mitä kompassista enempää kuin että konkreettiseen kysymykseen se antaa kovin abstraktin vastauksen, ikään kuin puhuttaisiin Jumalasta. Tuolla se on, tuossa suunnassa sen hahmottaisin... jos tiedänkin missä Jumala on, niin riittääkö sijainti määrittämään mikä Jumala on? Etsimäämme maailmaa ei voi mitata tuntemamme maailman lainalaisuudella, aavikolla kuljen, tuntematon fysiikka etsii meitä vielä ja epäröi: olemmeko valmiit kuvan järkkymiseen? Sitä odottaessani kuljen ilman kompassia, sillä harhat ovat kultaista tietä kiinnostavampia eikä minun tarvitse elää siinä luulossa, että elämä itse olisi hallittavissa.

.

Tuli&SavuNet maaliskuu 2007